torstai 27. marraskuuta 2014

Arpinen naama

Kirjoitin aikoinaan poniblogiini aiheesta, josta halusin aina pysyä hiljaa. Liekö syy ollut häpeä ja pelko sitä kohtaan, miltä näytin silloin vai eikö aihe ole vain ollut sopiva puhuttavaksi. Nyt otan asian uudelleen esille, syystä että tähän tekstiin moni pystyy mahdollisesti samaistumaan tai saamaan tästä tsemppiä omiin koitoksiinsa!

Dramaattisen alkujaarittelun jälkeen paljastetaan mikä se itsetunnon romahduttaja on ollut; pirulainen nimeltä akne.

Mulla oli ihan hyvä itsetunto vielä ala-asteella. Tykkäsin tosi paljon esiintyä (mm. näytellä koulun esityksissä, osallistua jollain tapaa niihin yms), ja niinhän mä myös tein. Yläasteen mittaa itsetunto ropisi ilkeiden luokkalaisten toimesta hyvinkin nopeasti, mutta se ei ollut ainoa syyllinen huonoon oloon. Luonnollista on, että 13-vuotias teinityttö kärsii ulkonäköpaineista.

Ensimmäiset finnit naamaani pompsahtivat kuudennella luokalla. Yläasteen alkaessa finnit malttoivat vielä pysyä suht hyvin kurissa, mutta loppua kohden tilanne paheni. Epäpuhdas iho ei parantunut minkään tököttien voimalla, vaujja aikalailla kaikkea tuli kokeiltua. Lopulta lukion ensimmäiselle luokalle mennessä olin saanut kukkivista kasvoistani tarpeeksi ja varattiin äidin kanssa aika ihotautilääkärille. Ei siinä pitkää tarvinnut miettiä mitä tehtäisiin, sain reseptin 5kk pitkälle lääkekuurille - nimeltään roaccutan.

Aloin syömään pieniä vaaleanpunaisia, kananmunan muotoisia kapseleita joulukuussa. Päivittäinen annostus oli kolme kapselia, joista kaksi otin aamulla ja yhden illalla. Tammikuussa havahduin siihen, kuinka paljon ihon epäpuhtaudet olivat lisääntyneet. Olin vähintään kolme kertaa hurjemman näköinen mitä ennen kuurin aloitusta.


Se oli ahdistavaa. Koulussa käydessä olisin halunnut vetää pussin päähäni, vain ettei kukaan katsoisi kasvojani. Monet keskustelut kulkivat niin, että keskustelukumppanin katse kierteli ympäri kasvojani, selvästi tutkaillen epäpuhtauksia. Tilannetta pahensi se, että yritin meikkivoiteella peitellä punaisia näppyjä. Päivän mittaan suoja kuitenkin rapisi pois ja naamani oli entistä pahemman näköinen, kuin kasvoni olisivat halkeilleet.

Roaccutan lääkkeen mahdollisia haittavaikutuksia oli lueteltu aivan liian pitkä lista, että sen voisi muistaa ulkoa. Parhaiten mieleeni jäivät kuitenkin ihon kuivuminen, huulteun rohtuminen, masentuneisuus ja mielialan muutokset sekä itkukohtaukset, joskus jopa itsemurhaan viittaavat aikeet. Hurjahan niitä oli lukea kun tiesi että itse niitä söi ja pystyi kaikelle altistumaan. Kuitenkin taisin selvitä vain kuivalla iholla, rohtuneilla huulilla (ja kovasti ne rohtuivatkin, halkeilivat verille pelkästään siitä että hymyili) ja itkukohtauksilla. Siis ihan tosi, saatoin itkeä piirrettyjäkin katsellessa (eipä sillä etten tänä päivänä itkisi, heh..). Plussana tietysti oli se, että hiukset eivät näyttäneet rasvaisilta edes viikon pesuvälin jälkeen! Jotain positiivista.. :)

Huhtikuussa lopetin meikkivoiteen käytön. Kevät teki tuloaan, mieli piristyi ja finnit vähenivät. Sen sijaan että finnejä ei enää ollut paljoa, oli kasvoni alkaneet punoittamaan kuin milläkin intiaanilla. Tästä huolimatta yritin sinnitellä kasvojeni kanssa vielä koulussa kevään yli.
Miettikää sitä fiilistä, kun melkein puolen vuoden maanpäällinen helvetti oli selätetty. Lääkekuuri loppui toukokuussa, jonka jälkeen odoteltiin sitä, että kasvojen väri tasaantuisi ja ihoon jääneet finnienkin arvet hieman korjaantuisi. Pahin oli jo takana!

Nyt lääkekuurin aloittamisesta on kulunut kohta neljä vuotta. Lukiosta on valmistuttu, itsetunto on parantunut ja kasvoihin ilmestyy silloin tällöin jokunen finni. Enää niistä en osaa masentua, koska yksi pieni finni poskipäässä ei ole mitään verrattuna siihen, miltä kasvoni näyttivät ensimmäisen kuukauden jälkeen roaccutania syötyäni.


Nykyään meikkivoide on minulle historiaa. Olen tottunut kulkemaan ilman, koska tiedän ettei mulla ole mitään syytä kasvojani vuorata meikkivoiteilla tai puutereilla! Ripsari ja kulmakynä ovat ainoat meikit joita nykyään käytän. Silloin tällöin posket vieläkin punottavat, kesäisin etenkin. Mutta siihenkin alkaa jo tottumaan, kun tietää ettei se itseä eikä muita häiritse. :) Pieniä arpia löytyy edelleen poskista, mutta kai ne on vaan merkkejä siitä taistelusta jonka oon käynyt. Aina ei ollut helppoa, välillä fiilikset oli pitkälti maissa ja tuntui ettei lääkekuuriakaan jaksaisi loppuun asti syödä. Mutta mä selvisin.


Lisää roaccutanista voit lukea täältä.

7 kommenttia:

  1. Minna sä oot kuule niin ihana ja oon niiiiin kateellinen kun oot niin nätti <3 pusspuss!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. aaw sä oot kyl ite niin kaunis :3 ja kiitos <3

      Poista
  2. Oii nii ihana oli lukee tätä ja todeta etten oo ainoo. Itsellä kanssa ollu joku lääkekuuri ja noh olihan siitä apua vähän aikaa. Nyt taas ihanat finnit ovat palanneet. Pitäis varmaan käydä lääkärin puheilla/:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Toivoinkin, että tavoittaisin tän postauksen myötä muita jotka painii saman ongelman kanssa. :) Suosittelen ehkä sullekin ihotautilääkäriä, sieltä pitäis lähteä semmoset lääkkeet mukaan että se on kerralla ja kunnolla hoidettu pois. Tsemppiä!

      Poista
  3. Mulla oikeestaan tälläkin hetkellä sama juttu :(

    VastaaPoista
  4. Tämän kuudesluokkalaisen naama kukkii aika kivasti :"/

    VastaaPoista
  5. ^ Ihanimmat eläimet! ja Titta ja puput: teille molemmille iso tsemppihali! <3

    VastaaPoista